Persoona edellä – haastattelussa sopraano Olga Heikkilä
3.5.2024
Lied-blogisarjan neljännessä osassa äänessä on monipuolisuudesta elävä Olga Heikkilä. Vuoden 2014 Mirjam Helin -kilpailussa kisannut laulaja kyseenalaistaa vallitsevia ääni-ihanteita ja kannustaa laulajia löytämään tiensä totuttujen lokeroiden ulkopuolelta.
”Taiteilijalla on käytössä koko persoonansa. En voi sulkea itsestäni pois mitään puolia kun laulan erilaisia ohjelmistoja”, kuvailee Olga Heikkilä itseään laulajana. Hän on moniruokainen ja monipuolinen tulkitsija, joka on kotonaan niin uusimmassa musiikissa kuin perinteisessä oopperarepertuaarissakin tai vaikkapa kabareelauluissa ja omassa äänitaiteessaan.
”On kuluttavaa, kun laulajia niin usein ahdetaan tiettyihin bokseihin”, Heikkilä sanoo. ”Haluan kyseenalaistaa perinteisiä urapolkuja, ääni-ihanteita ja äänityyppiajattelua.”
Taideyliopiston Sibelius-Akatemian työelämäkurssin luennoillaan Heikkilä rohkaisee nuoria laulajia löytämään oman tiensä.
”Maailma on avoin, mutta ilmapiiri tosi paineistettu ja nuorella muusikolla on oltava paljon arvostelukykyä. Julkisuus pakottaa usein ahtautumaan tiettyihin muotteihin”, hän pohtii. ”Onko laulumaailmassa tilaa laulajien persoonallisuuksille? Tämä on niin vaikea ura, että menestyksen mahdollisuudet jäävät pieniksi, jos ympärillä ei ole kannattelijoita ja ymmärrystä siitä, mikä sopii juuri sinulle.”
Kisoihin omana itsenään
Kilpaileminen voi olla traumaattisuuteen asti lannistavaa tai suuri askel oman kehityksen polulla, sijoittumisesta riippumatta. Heikkilällä on kokemusta Kansainvälisestä Mirjam Helin -laulukilpailusta sekä kisaajana vuonna 2014 että Varjoraadin kommentaattorina 2019, ja hän kehuu vuolaasti kisojen ilmapiiriä.
”Helineissä sai olla oma itsensä, ja kilpailijoista pidetään oikeasti hyvää huolta, se ei ole itsestäänselvyys”, hän sanoo. ”Ohjelmavaatimukset kunnioittavat laulajan persoonallisuutta, sillä niissä ei ole selkeitä painotuksia tai pakollisia kappaleita. Tämä nähtiin vuonna 2019 siinä, että mukana oli useita kontratenoreita. On harvinaista, että kontratenori voi kilpailussa laulaa mitä tahansa musiikkia, sillä yleensä he pääsevät esille vain barokkikilpailuissa.”
Varjoraadissa Heikkilä kollegoineen avasi lauluasioita kansankielelle ja kevensi tunnelmaa. Hän kannustaa yleisöä lähtemään avoimin mielin ja korvin kuuntelemaan kisoja ja etsimään omia suosikkejaan.
Ulos stereotypioista
Laulumaailmalle on tyypillistä jaotella laulajat oopperaohjelmiston vaatimuksista nouseviin äänityyppilokeroihin, kuten dramaattinen mezzosopraano tai basso buffo. Joskus nämä nimilaput liimataan otsaan hyvinkin nuorena, ja pahimmillaan laulaja saattaa huomata laulaneensa vuosia väärän äänityypin ohjelmistoa.
Heikkilä on rohkeasti repinyt alas sopraanoidentiteettiin liittyviä ennakkoasenteita ja laulanut sellaista musiikkia ja sellaisilla tavoilla, joita perinteisesti pidetään lyyriselle sopraanolle epäsopivina. Hän on esimerkiksi inspiroitunut uuden musiikin legendasta, mezzosopraano Cathy Berberianista, laittanut itseään likoon tilausteoksissa ja opetellut kansanlaulutekniikkaa esittääkseen Kaija Saariahon Innocencessa karjankutsuhuutoja sisältävän roolin.
”Innocence on ollut viime aikojen isoimpia hankkeitani. Alun perin esitin kreikkalaista opiskelijaa, joka on nimenomaan puherooli. Nyt olen ottanut haltuun myös tämän toisen roolin”, hän kertoo. ”Kansanmusiikista voi oppia monia asioita, ja on ollut äärimmäisen kiinnostavaa ammentaa tästä uusia sävyjä omaan laulamiseen.”
Moni klassinen laulaja kavahtaa pelkkää ajatustakin kansanlaulutekniikasta. Heikkilä ei näe eri laulutapoja toisensa pois sulkevana, vaan eri tyylit ruokkivat toisiaan. Klassinen laulutekniikka ei mene tyylikokeiluista rikki, kun laulaminen aina lähtee ilmaisusta ja tekstistä.
Tulkintojen kirjo
”Me laulajat emme ole koneita jotka yrittävät tehdä oikein, vaan tehtävänämme on saada eläväksi se, mitä on nuotissa”, Heikkilä linjaa. Tämä koskee etenkin lied-musiikkia, jossa pienilläkin sävyillä on suuri vaikutus ja jossa omaa persoonaansa voi tuoda tulkinnassa esiin lähes rajattomasti. Laulumusiikissa sävyillä on myös helpompi leikitellä, sillä laulajan ei tarvitse samalla lailla keskittyä äänenvoimakkuuden maksimoimiseen kuin orkesterin kanssa laulaessaan ja etenkin oopperalavalla.
Liedissä runo, musiikki sekä laulajan ja pianistin omat instrumentit ovat orgaanisessa vuorovaikutuksessa. Heikkilä kokee tulkintaprosessin yhteistyöksi, jossa etsitään erilaisia työkaluja kappaleen välittämiseen.
”Pyrin aina menemään laulun taakse ja näkemään sen lähteen, josta säveltäjä on inspiroitunut, sen millaista maailmaa hän on yrittänyt välittää. Säveltäjät ovat niin erilaisia, jotkut visuaalisia, jotkut kinesteettisiä, kaikki kiinnostuneita erityyppisistä runoista.”
Teksti, kieli ja puhe ovat viime aikoina ankkuroineet Heikkilän kiinnostuksenkohteita. Pian valmistuvassa taiteellisessa tohtorintyössään hän sukelsi puhelaulun lukuisiin muotoihin kiinnekohtanaan laulavan puheen merkkiteos Schönbergin Pierrot lunaire (1912). Heikkilän projekti valui luonnostaan osaksi uuden musiikin hankkeita, joissa hän oli mukana. Esimerkiksi vastikään Teosto-palkinnon voittanut Minna Leinonen innostui Alma!-liikeoopperassaan säveltämään Heikkilälle puhuvaa laulamista. ”Puhelaulu ei ole jokin ohjelmistokuriositeetti, vaan uudenlainen tapa ajatella laulamista sen koko rikkaudessaan!”
Teksti: Auli Särkiö-Pitkänen
Kuva: Tom McKenzie