Takaisin Helsinkiin

Andrea Rost on ensimmäinen Kansainvälisen Mirjam Helin -laulukilpailun voittaja, joka tekee paluun tuomarina. Vuoden 1989 voittonsa jälkeen Rost kohosi lyyristen sopraanojen eliittiin, mutta missään vaiheessa hän ei ole kokenut olevansa laulajana valmis. Oppiminen ei lopu koskaan, ja se vaatii itsekuria, hän korostaa.

25 vuotta sitten Andrea Rost istui jännittyneenä Finlandia-talon ensimmäisessä penkkirivissä. Elettiin järjestyksessä toisen Kansainvälisen Mirjam Helin -laulukilpailun h-hetkeä vuonna 1989: oli aika julistaa voittajat. ”Oli ihmeellistä istua siinä, odottaa ja tajuta sitten, että minähän olen voittaja, koska kaikkien muiden nimet on jo sanottu”, sopraano muistelee haavellisena. Puhuessamme elokuinen hellepäivä on taittumassa iltaan. Seuraavana päivänä on Mirjam Helin -laulukilpailun finaali.

Kuten tämänkin vuoden kilpailussa, myös vuonna 1989 tuomaristona oli kokonainen tähtikaarti: heihin lukeutuivat muun muassa Tom Krause, Birgit Nilsson, Carlo Cosutta ja Jevgeni Nesterenko. Rost kertoo, että hän tuli Helsinkiin kilpailemaan juuri tuomariston takia. ”Nämä laulajat olivat idoleitani. Oli upeaa laulaa heille, ja kun he vielä pitivät siitä, se oli kaikkein mahtavin palaute. En ollenkaan odottanut ensimmäistä palkintoa”, hän kertoo.

Kansainvälisen Mirjam Helin -laulukilpailun tuomaristo 2014, Ben Heppner, Nathalie Stutzmann, Franz Grundheber, Andrea Rost, Robert Holl, Maria Guleghina, Deborah Voigt, Jorma Silvasti.

Nyt Andrea Rost on jälleen Helsingissä. Hän on ensimmäinen Kansainvälisen Mirjam Helin -laulukilpailun voittaja, joka palaa kilpailuun tuomarin ominaisuudessa. Andrealle se on tärkeä hetki, etenkin tässä seurassa: hänen kanssaan esityksiä puntaroivat Franz Grundheber, Maria Guleghina, Ben Heppner, Robert Holl, Nathalie Stutzmann ja Deborah Voigt. Tuomariston puheenjohtajana toimi Jorma Silvasti. Mikä tuomarin tehtävässä on vaikeinta? ”Ei saa katsoa tulevaisuuteen, päätös täytyy tapahtua vain kilpailuhetken perusteella. Se ei ole helppoa”, Rost sanoo.

Karisma on laulajan sielu

Sopraano esiintyy yhä niin paljon, ettei tuomarointitehtäville ole toistaiseksi liiennyt juurikaan aikaa. Rost toimi laulukilpailun tuomarina nyt toista kertaa urallaan, ja hän kertoo aikovansa jatkossa panostaa yhä enemmän tämänkaltaisiin tehtäviin. Haastattelua edeltävänä päivänä hän piti laulukilpailun yhteydessä kaikkien aikojen ensimmäisen mestarikurssinsa. ”Aikaa yhden laulajan kanssa oli vain 20 minuuttia, minun olisi ehkä pitänyt olla terävämpi”, hän nauraa. ”Mutta halusin lisätä hyvää fiilistä ja olla kannustava, sillä nämä ovat niin hyviä laulajia! Minulla on paljon tunteita ja ilmaisutahtoa sisälläni, nyt haluan alkaa jakaa niitä eteenpäin nuorille laulajille.” Juuri sitä hän saa tehdä myös tuomarina: antaa palautetta, mikä hänelle itselleen merkitsi niin paljon 25 vuotta sitten.

Rostille erityisen tärkeää laulajassa on karisma. ”Sitä ei voi kuvailla – se on sitä, ettei taiteilijasta voi kääntää katsettaan”, hän aloittaa. ”Laulaja tulee näyttämölle ja hänellä on jotain kerrottavaa. Jotain, mikä koskettaa sielua.” Rostin mielestä laulajat tekevät usein liikaa ilmeitä ja liikkeitä. Niitä ei tarvita. ”Tarvitaan musikaalisuutta, eleganssia... Karisman tuntee välittömästi, se on läsnäoloa, laulajan sielu.”

Juuri eleganttia sielukkuutta Andrea Rost säteilee. Hänen käytöksensä on sydämellistä, liikkeet pehmeitä. Hän vaikuttaa unelmoivalta oopperasankarittarelta, mutta Rost tietää, ettei tähdeksi tulla ilman valtavaa määrää tietoista työtä. Kertoessaan urastaan hän ei lakkaa korostamasta sitä.

Tavaramerkkinä Gilda

Mirjam Helin -laulukilpailu oli viimeinen kilpailu, johon Rost osallistui. Se aloitti nousukiidon. ”Kaikki tapahtui minulle juuri oikeaan aikaan. Heti kilpailun jälkeen tein sopimuksen Budapestin oopperan kanssa ja jo vuoden päästä pääsin Wienin Valtionoopperaan”, hän kertoo. ”Tiesin, että tuomariston jäsenet olivat puhuneet minusta, ja sain Wienissä lämpimän vastaanoton. Nykyään tilanne on erilainen: on sosiaalinen media ja internet, laulaja voi itse markkinoida itseään, ja netin välityksellä kaikki voivat seurata kilpailuja.”

Wienissä Rost sai tehdä rooleja, joista tuli sittemmin hänen tavaramerkkejään: Lucia di Lammermoor, La Traviatan Violetta sekä lyyriset Mozart-roolit. Rostin tähtirooli lienee kuitenkin Rigoletton Gilda, jolla hän debytoi Milanon La Scalassa Riccardo Mutin kutsumana 1994. Gilda on myös Rostin oma suosikkirooli. ”La Scala -debyyttini oli hyppy maailmanuralle!” Rost muistelee onnellisena. ”Sen jälkeen ovet avautuivat Metropolitaniin, Bastilleen, Salzburgiin, kaikkialle.”

Aivan viime vuosina Rost on hypännyt myös ”isompien tyttöjen” saappaisiin ja tehnyt Straussin Daphnen tai Puccinin Madame Butterflyn kaltaisia dramaattisempia rooleja. Tällä kaudella häntä kuullaan esimerkiksi Don Giovannin Donna Annana, Pajatson Neddana ja Gounod'n Faustin Margueritena.

Oppiminen ei pääty koskaan

Rost muistuttaa, että huipulla laulajan on itse oltava oma opettajansa ja kriitikkonsa. ”Täytyy kontrolloida itseään paljon enemmän. Äänitän lauluani koko ajan hallitakseni ääntäni.” Rost muistuttaa, että ilman väkivahvaa laulutekniikkaa ura jää lyhyeksi. ”Nuorille laulajille annetaan oopperataloissa joskus liian raskaita tai liian monia rooleja, ja silloin vaaditaan todella hyvää laulutekniikkaa, tai käy huonosti. Joka päivä on harjoiteltava hyvin paljon. Opettelen edelleen laulutekniikan opettelua! Se työ ei lopu koskaan”, hän painottaa. ”Tason ylläpitäminen on joskus hyvin vaikeaa, laulaja tarvitsee valtavasti itsekuria.” Andrea Rostin mukaan tämä on laulukilpailuissakin tärkeintä: oppia kaikesta, jatkuvasti, sillä oppiminen ei koskaan lopu.

Rost kertoo olevansa edelleen yhteydessä suomalaisperheeseen, jonka luona majoittui Helsingissä kilpaillessaan. ”Kotimajoitus on upea asia! Perhe on seurannut uraani, samoin teki Mirjam Helin. Hän oli hyvin erityinen rouva, elegantti, kiltti ja huumorintajuinen.”

25 vuotta sitten Rost keskittyi kilpailuun, mutta nyt Helsinki avautuu hänelle uudesta näkökulmasta. ”Nyt on rennompaa ja ehdin nautiskella, etenkin kun kilpailun järjestelyt ovat niin upeat. Olen lenkkeillyt Töölönlahdella ja viettänyt aikaa muiden tuomarien kanssa, he ovat mahtavia. Ben Heppner on oikea jutunkertoja!”

Lähes kaksiviikkoisen kilpailurupeaman päättyminen herättää Rostissa samankaltaisia tunteita kuin tiivis oopperaproduktio. ”Kaikki on niin intensiivistä, ja yhtäkkiä se päättyy, eikä enää koskaan toistu samanlaisena. Olen hieman surullinen, kilpailun henki on niin hieno. Olen rakastanut jokaista hetkeä!”

Teksti: Auli Särkiö
Kuvat: Heikki Tuuli