Suomalainen esittävä laulutaide 1950-luvulta nykypäivään

Suomi, pieni pohjoinen kansakunta, oli 1900-luvun puolivälissä haastavassa tilanteessa. Maailmansota oli raadellut Eurooppaa ankarasti, mutta Suomi oli onnistunut säilyttämään itsenäisyytensä. Tulevaisuus, niin materiaalisesti kuin poliittisestikaan, ei näyttänyt itsestään selvältä. Mikä olisi Suomen tarina jatkossa?

Samassa tilanteessa olivat suomalaisille jo kansalliseepoksestamme Kalevalasta lähtien rakkaat sankarit eli suomalaiset laulajat. Mikä tulisi nyt olemaan heidän osansa tarinassa?

Borgin ja Lehtisen läpimurto 1950-luvulla

1900-luvun jälkipuoliskon suomalaisen laulutaiteen esittelyn voi aloittaa kertomalla kahdesta merkittävästä mieslaulajasta, jotka molemmat syntyivät 1920-luvun vaihteessa ja kävivät sodan nuorina miehinä. Toisen ura keskittyi ulkomaisille konsertti- ja oopperalavoille ja levystudioihin, toinen saavutti lähes ikonisen aseman laulutaiteilijana kotimaassa.

Basso Kim Borg aloitti opintonsa teknillisellä alalla, mutta laulu vei pian voiton. Ensikonsertit olivat 1947 Helsingissä ja Tukholmassa. Nuorelle laulajalle ei Suomesta löytynyt riittävästi ymmärrystä. Kööpenhaminan Kuninkaallisessa teatterissa Jevgeni Oneginin Gremininä 1952 tapahtui kiistaton läpimurto ja Borg aloitti nopeasti merkittävän kansainvälisen uran. Se vei hänet tärkeimpiin kansainvälisiin oopperataloihin, levytysstudioihin ja merkittävimmille konserttilavoille.

Borgin laulutaidetta leimasivat suuri musikaalisuus, älykkyys sekä voimakas laulullinen ja näyttämöllinen ilmaisukyky. 1959 hänestä tuli ensimmäinen New Yorkin Metropolitanissa esiintynyt mieslaulajamme.

Baritoni Matti Lehtisen opintoja Sibelius-Akatemiassa seurasivat ensikonsertti ja debyytti Suomalaisessa Oopperassa vuonna 1948. Hän voitti Geneven kansainvälisen laulukilpailun vuonna 1950. Myös Lehtisen ura alkoi saksalaisella kiinnityksellä Kölnin oopperassa 1952-1955. Hän palasi kuitenkin Suomeen ja hänestä tuli täällä yksi aikansa pidetyimmistä ja arvostetuimmista laulajista.

Lämminäänisen Lehtisen roolitulkinnat ja konserttiesiintymiset olivat aina tyylilajista riippumatta yhtä punnittuja ja puhuttelevia ja legendaarisen tekstinkäsittelytaidon leimaamia.

1960- ja -70-luvuilta lähtien molemmilla alkoi yhä enemmän painottua pedagoginen toiminta professoreina, Borgilla Kööpenhaminassa ja Lehtisellä Sibelius-Akatemiassa. Siten näitä kahta vaikuttavaa laulupersoonaa muistelevat lämmöllä myös monet kiitolliset oppilaat.

Jälleenrakentamisen henkeä myös musiikkielämässä

Suomalaisen Oopperan, nykyisen Kansallisoopperamme, taiteilijakuntaan kuului 1950-luvulla monia jo ennen 2. maailmansotaa uransa aloittaneita laulajia kuten bassot Yrjö Ikonen ja Lasse Wager, baritoneista elegantti Ture Ara ja malmisointinen Lauri Lahtinen, monipuolisen ja pitkän uran tehnyt tenori Jorma Huttunen ja sopraanot Irja Aholainen, Anna Mutanen ja Malmi Vilppula.

50-luvulla heidän joukossaan uransa aloittaneita ja jatkossa keskeisiä suomalaislaulajia olivat mm. sopraanot Sinikka Koskela ja Marja Tyrkkö, mezzosopraano Maiju Kuusoja, Veikko Tyrväinen, johon henkilöityi suomalainen lyyris-dramaattinen tenorilaulu kolmella vuosikymmenellä, baritoni Usko Viitanen, jonka 1970-luvulla televisiotaltiointinakin dokumentoitua Rigolettoa italialainen oopperalegenda Luigi Ricci piti heti Tito Gobbista seuraavana, jylisevä bassobaritoni Aarne Vainio ja monipuolinen basso Hannu Heikkilä.

Suomen musiikkielämää leimasi 1950-luvulla jälleenrakentamisen henki. Kansallisoopperassa esitettiin oopperaklassikkoja ja operetteja sotakorvauksia työstävän kansan huviksi, konserttilavoilla keskityttiin eurooppalaisen kulttuurielämän ehyeksi rakentamiseen. Konsertteihin erikoistuneista laulajista mainittakoon sopraanot Tii Niemelä ja Maria Heidi sekä tenori Antti Koskinen.

Talvela nousi laulajien kansainväliseen eliittiin

Pienen maan kulttuurielämän huippu on aina ahdas. 1960-luvulla suomalaisen laulutaiteen näyttämölle nousi fyysisestikin kirjaimellisesti muut varjoonsa peittävä jättiläinen. Martti Talvela moukaroi ainutlaatuisella äänellään ja mykistävällä intensiteetillään maailman oopperayleisöjen tajuntaan suomalaisen suurbasson käsitteen. Hän kohosi rakettimaisesti kymmenluvun alussa oopperalaulajien kansainväliseen eliittiin.

Klemetti-opiston laulukilpailujen 1960 voittajaa ei kelpuutettu Kansallisoopperan solistiksi. Tukholman Kuninkaallisen Oopperan kautta tie vei Berliinin Deutsche Operiin ja Bayreuthin Wagner-juhille. Sen jälkeen oli ura auki kaikille suurimmille lavoille kuten Wieniin, Hampuriin, Lontooseen, Milanon Scalaan ja New Yorkin Metropolitaniin. Yhteistyötä hän teki aikansa kapellimestarilegendojen Herbert von Karajanin, Karl Böhmin, Leonard Bernsteinin ja Georg Soltin kanssa ja levytti suuren määrän äänialansa keskeisiä rooleja tärkeimmille levy-yhtiöille.

Talvelan laulutaiteen kirjo oli mittava. Yhdeksi hänen merkittävimmistä rooleistaan nousi toiminta festivaalijohtajana, joka herätti Savonlinnan oopperajuhlat uuteen kukoistukseen 1970-luvulla.

Taistelevan taiteilijan liekki paloi Talvelassa voimakkaana. Hänen intensiivinen taiteilijanelämänsä päättyi varhain äkilliseen sairaskohtaukseen oman tyttären häissä kesällä 1989.

1960-luvulla laulajien virta maailmalle kiihtyi

Talvelan varjoon jäi moni hieno laulutaiteilija 1960-luvulla. Baritoni Tom Krause lauloi samoilla lavoilla kuin Talvela ja samojen kapellimestarien johdolla samoilla levymerkeillä fakkinsa päärooleja. Hänen humanismia ja elämänviisautta huokuvan persoonansa vaikutus on ulottunut sittemmin myös pedagogina moniin nuoriin laulajiin.

1960-luvun vaihteessa laulajien virta Suomesta ulkomaille alkoi kiihtyä. Kaksi huippuluokan dramaattista ääntä loi myös merkittävät, joskin lyhyehköt kansainväliset urat: Wagner-sopraano Anita Välkki ja tenori Pekka Nuotio. Talousihmettä elävän Saksan liittotasavallan lukuisissa oopperataloissa löysivät työpaikan mm. sopraano Marja Eskola, mezzosopraano Raili Kostia ja altto Aili Purtonen, tenorit Matti Juhani (Piipponen), Veijo Varpio ja Timo Mustakallio (Callio) sekä baritonit Pekka Salomaa ja Kari Nurmela. Viimeksi mainittu oli yksi niitä harvoja suomalaislaulajia, jotka ovat luoneet merkittävän oopperauran myös Italiassa.

Myös pohjoismaat kutsuivat suomalaislaulajia. Tenori Caj Ehrstedt ja sopraano Irma Urrila debytoivat 1960-luvulla ja siirtyivät molemmat Tukholman kautta Osloon Den Norske Operaan. Ingmar Bergmanin Taikahuilu-elokuvan Paminana Urrila lienee yksi laajimman yleisön saavuttaneita suomalaislaulajia.

Suomen Kansallisoopperan solistikuntaan liittyivät 1960-luvulla uusina niminä mm. sopraanot Eini Liukko-Vaara ja Taru Valjakka sekä mezzosopraanot Aino Takala ja merkittävillä kansainvälisillä lavoillakin esiintynyt Heljä Angervo. Sopraano Ritva Auvinen aloitti vakituisena vierailijana.

Miesäänistä aloittivat mm. tenorit Kalevi Koskinen ja häkellyttävän monipuolinen Eero Erkkilä (laulaja, Kansallisoopperan kuoron johtaja, Helsingin Tuomiokirkon kanttori ja säveltäjä!) sekä muhevaääninen ja rehevä baritoni Harri Nikkonen.

Suomalaisen oopperan nousu 1970-luvulla

Laulutaiteen kannalta 1970-luvun kehittyvässä suomalaisessa kulttuurielämässä merkittävin tekijä oli uuden suomalaisen oopperan nousu.

Tunnetut suuret suomalaiset oopperakantaesitykset 1970-luvulla olivat Aulis Sallisen Ratsumies (-75) ja Punainen Viiva (-78) sekä Joonas Kokkosen Viimeiset kiusaukset (-75). Kaikissa näissä suomalainen laulajisto, niin sen kotimaiset kuin ulkomailla vaikuttavat kyvytkin, esitti iskuvoimansa ja osaamisensa yhtenäisenä ja huippuunsa viritettynä ja vei nämä esitykset vierailunäytöksinä niin Moskovan Bolshoihin kuin New Yorkin Metropolitaniin.

Nämä kantaesitykset olivat kansallisen ensemblehengen voimannäyttö. Näin kerrottiin suuria tarinoita suomalaisuudesta.

Muita laulutaidetta vahvistavia tekijöitä olivat mm. lukuisat kehittyvät kaupunginorkesterit ja Suomen kesään 70-luvulta alkaen kasvava elinvoimainen verkosto korkealaatuisia kesäfestivaaleja.

Suuntana ulkomaiset oopperalavat

Suomalaislaulajia suuntasi 1970-luvulla yhä enemmän Saksan liittotasavallan oopperataloihin. Näitä usein myös Kansallisoopperassa esiintyneitä laulajia olivat mm. sopraanot Irja Auroora ja Raili Viljakainen, mezzosopraanot Virpi Augustin, Leena Kiilunen ja Tuula Nieminen, tenorit Kimmo Lappalainen, Pentti Perksalo, Seppo Ruohonen ja Heikki Siukola, baritonit Walton Grönroos, Tero Hannula sekä basso Heikki Toivanen. Oma erikoislukunsa oli operettitähtenä Saksassa menestyksekkään uran tehnyt Tamara Lund.

Malmön kautta Kööpenhaminaan suuntasi varmaan italialaissointisin tenorimme Peter Lindroos, Tukholmaan asettuivat dramaattinen tenori Matti Kastu ja basso Martti Wallén.

1970-luvun kasvavasta laulajajoukosta kaksi on aihetta nostaa esiin. On hämmästyttävää, että Suomi pystyi Martti Talvelan jälkeen tuottamaan toisen samoihin mittoihin yltävän bassojättiläisen. Matti Salmisen varhain alkanut ura vei hänet saksalaisen oopperakiinnityksen kautta samoille kansainvälisille lavoille. Hän on ikäpolvensa johtava Wagner-basso, jonka laulutaiteessa massiivisen mustana tunkeutuva sointi yhdistyy suvereeniin tekstinkäyttöön.

Jorma Hynnisen ura Suomen Kansallisoopperassa alkoi 1970. Uraan mahtuu suunnaton määrä rooleja, lukuisia kantaesityksiä, joista valtaosa on sävelletty häntä ajatellen, liedkonsertteja, levytyksiä, esiintymisiä maailman suurimmissa oopperataloissa ja mittavia vastuutehtäviä mm. Kansallisoopperan ja Savonlinnan Oopperajuhlien taiteellisena johtajana ja Sibelius-Akatemian lauluprofessorina.

Huikaiseva on myös se latukilometrien määrä, jonka tämä intohimoisena hiihtäjänä tunnettu taiteilija on jättänyt taakseen. Lieneekö siinäkin osa siitä salaisuudesta, kuinka tuo suomalainen baritoniääni yhä 2000-luvun lopulla kajahtaa niin voimallisena ja soivana oopperakirjallisuuden suurten baritonitehtävien parissa.

Kolmaskin nimi on tuotava näiden kahden rinnalle. Suomalaisten bassojättien maineen niittasi lopullisesti Jaakko Ryhänen. Hänen ratkaiseva hetkensä koitti 1983 Metropolitanin lavalla, jolloin Ryhänen paikkasi sairastunutta Martti Talvelaa Paavo Ruotsalaisena Suomen Kansallisoopperan vieraillessa New Yorkissa. Kansainvälinen lehdistö saattoi vain ällistyneenä todeta, kuinka vaativimpiinkin tehtäviin löytyi Kansallisoopperamme omista riveistä uusia suurbassoja. Ura vei sittemmin hänetkin suurimmille kansainvälisille oopperalavoille.

Kapellimestarit, ohjaajat ja pianistit yhteistyökumppaneina

Menestyvien ja osaavien laulajien takana on aina suuri joukko muita ammatti-ihmisiä. Ennen 1970-luvun oopperabuumia oli kapellimestareista tärkeä rooli ollut Kansallisoopperan pääkapellimestarilla Jussi Jalaksella. Suomalaisen oopperan nousun keskeinen kapellimestari oli kuitenkin hänen seuraajansa Ulf Söderblom, jonka merkitys taiteilijakollegana ja johtamiensa teosten ja niissä esiintyvien laulajien harjoittajana on ollut olennainen.

Ohjaajista suomalaisten laulajien näyttämötyöskentelyyn keskeisin vaikutus on ollut kolmella alun perin puheteatterin puolella vaikuttaneella ohjaajalla Kalle Holmbergillä, Ralf Långbackalla ja Kansallisoopperan pääohjaajalla Sakari Puurusella.

Tärkeitä vaikuttajia ovat myös laulajien kanssa runsaasti esiintyneet pianistit. Heitä ovat olleet Pentti Koskimies ja myöhemmin Ralf Gothóni, Gustav Djupsjöbacka ja Ilmo Ranta, joiden vaikutus laulajiimme on ollut suuri myös Sibelius-Akatemian opettajina.

Laulajien koulutus ammattimaistui 1980-luvulla

1980-luvulla äänten virta Saksaan ja ulkomaille yhä kiihtyi. Suurin syy tähän oli suomalaisen musiikkikoulutuksen ihmeellä, joka nykyajan Sammon lailla jauhoi kulttuurista hyvää monella tasolla, niin myös laulun alueella.

Koulujen musiikinopetuksen uudistukset ja musiikkioppilaitosjärjestelmä tuottivat perustasolla laajaa musiikillista osaamista ja ylätasolla Sibelius-Akatemiassa toimi 1980 ja -90 -luvuilla kansainvälisestikin katsottuna tehokas oopperalaulajien koulutus.

Tältä taustalta 1980-luvulla ulkomaille siirtyneitä laulajia olivat mm. sopraanot Anu Komsi ja Pirkko Törnqvist, mezzosopraano Ulla Sippola, tenorit Raimo Sirkiä ja Jorma Silvasti, baritonit Petteri Falck, Jaakko Kortekangas, Hannu Niemelä, Jukka Rasilainen ja Petteri Salomaa sekä bassot Antti Suhonen ja Ilkka Vihavainen.

Kaikilla heillä oli vankka musiikillinen pohjakoulutus, monilla jo lapsena aloitettuja instrumenttiopintoja ja usein kokemusta huipputason lapsikuoroista kuten Cantores Minores -poikakuorosta tai Tapiolan lapsikuorosta.

Kotimaahan jäi toki monia laulajia. 1970- ja -80 -luvuilla kotimaassa asemansa vakiinnuttavia taiteilijoita ovat olleet mm. sopraanot Ritva-Liisa Korhonen, Maija Lokka ja Satu Vihavainen, mezzosopraanot Eeva-Liisa Saarinen ja Riikka Rantanen, tenorit Matti Heinikari, Kari Kuoppa, Risto Saarman, sekä baritonit Heikki Keinonen, Juha Kotilainen, Raimo Laukka, Esa Ruuttunen, Sauli Tiilikainen ja Tapani Valtasaari ja bassot Hannu Malin ja Jaakko Hietikko. Heistäkin monet ovat vierailleet tai olleet kiinnitettyinä ulkomaille, samaten kuin monet ulkomailla aloittaneista ovat vastaavalla lailla palanneet kotimaahan.

Kansallisoopperan lisäksi yhdeksi etenkin nuoria laulajia enenevästi työllistäväksi tahoksi muotoutuivat maakuntaoopperat muissa Suomen kaupungeissa.

Nimekkäät naislaulajat nousevat maailmanmaineeseen

Henkilötason merkittävin ilmiö 1980-luvun suomalaisessa laulutaiteessa oli se, että suurten sopraanojemme Alma Fohströmin, Aino Acktén ja Aulikki Rautawaaran historiallinen perintö sai arvoisiaan seuraajia. Karita Mattila herätti kotimaassa poikkeuksellista huomiota voittaessaan Lappeenrannan laulukilpailut 1981 ja debytoidessaan Suomen Kansallisoopperassa Mozartin Figaron häiden Kreivittärenä 1983.

Cardiffin laulukilpailun voitosta 1983 alkanut kansainvälinen ura vei hänet suomalaisena naislaulajana samoille lavoille, joilla edeltävinä vuosikymmeninä olivat suomalaisista esiintyneet etupäässä matalampien miesäänten edustajat. Tänä päivänä hän on Metropolitanin juhlittu tähti ja yksi maailman johtavista sopraanoista.

Kanttorina muusikonuransa aloittanut Soile Isokoski vakiinnutti hänkin kaunisäänisenä sopraanona asemansa maailman eliitissä. Hänen keskeiseksi näyttämökseen muotoutui Wienin valtionooppera.

Myös maailman mezzosopraanojen eturivi sai edustavan suomalaisen lisän Monica Groopista, joka Kansallisoopperan debyytistä 1987 suuntasi hänkin kaunisvärisine äänineen monipuoliselle ja menestyksekkäälle kansainväliselle uralle.

Dramaattinen sopraano Kirsi Tiihonen aloitti Mirjam Helin -kilpailujen naisten sarjan voitosta 1994 matkansa menestyksekkääksi kansainväliseksi sopraanoksi. Mezzosopraano Lilli Paasikivi, saman kisan 2. palkinnon saaja, debytoi Kansallisoopperan pääroolissa Cosi fan tutten Dorabellana 1989 ja on jatkanut talossa keskeisenä laulajana tehden samanaikaisesti vahvan kansainvälisen uran. Vaasalaissopraano Camilla Nylund aloitti 1995 Hannoverin oopperassa ja siirtyi sieltä 1999 perinteikkään Dresdenin valtionoopperan lyyrillis-dramaattiseksi sopraanoksi ja fakissaan keskeiseksi laulajaksi saksalaisella kielialueella.

Pedagogeilla keskeinen rooli

Paasikivi ja Nylund muodostavat poikkeuksen suomalaislaulajien joukossa siinä, että he ovat molemmat hakeneet lauluoppinsa ulkomailta. Valtaosa suomalaislaulajista on kuitenkin hankkinut laulukoulutuksensa hyvin yhdenmukaisen kotimaisen opiskelu-uran kautta: aluksi yksityisiä tai opistotason lauluopintoja, sitten perusteellinen koulutus Sibelius-Akatemiassa ja sen oopperakoulutuksessa ja jonkin verran täydentäviä opintoja ulkomaisten pedagogien johdolla.

Siksi onkin paikallaan mainita joitakin alan keskeisiä pedagogeja Sibelius-Akatemiasta. Sodanjälkeisenä aikana vaikutti laulu- ja oopperakouluttajana voimakkaasti takavuosien menestyksekäs baritoni Oiva Soini. Naislaulunopetuksen puolella nousi tärkeimmäksi ja vaikuttavimmaksi henkilöksi Liisa Linko-Malmio, jonka vitaali ja kulturelli persoona on korvaamattomalla tavalla muokannut etenkin suomalaista naislaulua. Yhtä lailla korvaamaton on ollut italialaissopraano Jolanda di Maria Petriksen pedagoginen merkitys suomalaiselle oopperalaululle.

Mieslaulunopetuksen puolella aiemmin mainitun Matti Lehtisen lisäksi mittavimman työn ovat tehneet Matti Tuloisela ja myöhemmin Anssi Hirvonen, joiden toiminta konserttilaulajina on myös ollut keskeistä. Oopperakoulutuksessa on suurin merkitys ollut 1980- ja -90 -lukujen pitkäaikaisella oopperakoulutuksen professorilla ja organisoijalla Pekka Salomaalla. Nuorempina pedagogeina vaikuttivat oopperakoulutuksessa samaan aikaan myös sittemmin Kansallisoopperan johtotehtäviin meritoituneet korrepetiittorit Erkki Korhonen ja Riitta-Liisa Kyykkä.

Suomalaisen musiikkikoulutuksen kautta nousivat 1990-luvulla ooppera- ja konserttilavoille myös nykymusiikin esittäjinä kunnostautuneet sopraanot Pia Freund ja Anna-Kristiina Kaappola, mezzosopraanot Laura Nykänen ja dramaattiseksi sopraanoksi sittemmin kehittynyt Päivi Nisula, tenorit Jyrki Anttila ja Dan Karlström, baritoni Tommi Hakala ja bassot Jyrki Korhonen, Petri Lindroos, Sami Luttinen ja Johann Tilli.

Suomen Kansallisooppera oli saanut 1993 Töölönlahden rannalle uuden talon, josta löytyi tilaa aikaisempaa enemmän myös vieraileville laulajille. Maakuntien oopperoista ja pääkaupungin pienistä oopperayhdistyksistä, kaupunginorkestereista ja tiheänä verkkona yli Suomen niemen ulottuvilta kesäfestivaaleilta löytyi lisää esiintymistilaisuuksia monille laulajille. Suomalainen laulu voi kotimaassaan ja ulkomailla vuosituhannen loppuessa erittäin hyvin.

Uudet lahjakkuudet nousevat 2000-luvulla huipulle

2000-luvulle tultaessa suomalainen esittävä laulutaide näyttäisi siis olevan edelleen vahvoissa asemissa. Ulkomaiden vähenevistä työmahdollisuuksista ja kiristyvästä kilpailusta huolimatta sinne siirtyy yhä edelleen lukuisia suomalaislaulajia. Nuoret lahjakkaat laulajat sopraano Helena Juntunen ja erityisesti vanhan musiikin tehtävissä tähtikaartiin noussut tenori Topi Lehtipuu tekevät vahvaa uraa kansainvälisesti. Tommi Hakalan voitto Cardiffin laulukilpailussa 2003 nosti hänet maailman huippulaulajien seuraan. Bassobaritoni Juha Uusitalon komeettamainen nousu on antanut meille uuden edustajan suuriäänisten ja -kokoisten dramaattisten suomalaisten mieslaulajien jatkumoon maailman laulueliitissä.

Suomalaisten laulajien meriittilista kuudelta viimeiseltä vuosikymmeneltä on esimerkkien valossa vaikuttava: parhaimmillaan reilusti yli kahden Kansallisoopperamme ensemblen verran laulajia ulkomaisilla näyttämöillä, lukuisia merkittäviä kansainvälisiä ja kotimaisia levytyksiä, 577 suomalaisesitystä 13 suomalaislaulajan toimesta (maaliskuussa 2009) New Yorkin Metropolitanin lavalla, lähemmäksi kahtakymmentä laulajaa Bayreuthin Wagner-juhlilla.

Suomalaisesta laulutaiteesta puhuttaessa ei pidä myöskään unohtaa niitä monia laulajia, joiden toiminta on jakautunut erilaisten esiintymistehtävien, pedagogisen toiminnan ja laulun organisointi- ja asiantuntijatehtävien välillä. He ovat usein esiintyneet tasavertaisina samoilla lavoilla nimeltä tässä mainittujen rinnalla.

Suomalaisia osaavia ammattilaisia ja upeita ääniä on aina löytynyt myös Kansallisoopperamme iskukykyisestä kuorosta sekä monista ulkomaisista oopperakuoroista. Tällaisen kirjoituksen laatijan suurimpia murheita onkin se, ettei tila anna myöden mainita nimeltä kaikkia monia koskettavia ja ainutlaatuisia musiikkiesityksiä ja roolisuorituksia luoneita suomalaisia laulutaiteilijoita.

Entä suomalaisen laulun tulevaisuus? Aika näyttää, se riippuu tulevista polvista. Saatteeksi matkalle lainaus Eino Leinon runosta Auringon opetus (1901).

Opeta minulle, aurinko,
 mik’ on laulajan oikea onni.

– Tee kuin minä, paista vaan,
 laulajan onni on antaa.

 

teksti: Petteri Salomaa