Olaf Bär: Laulajan ura vaatii malttia

Ensimmäisten Mirjam Helin -laulukilpailujen (1984) miesten sarjan kakkonen, saksalainen baritoni Olaf Bär piti syyskuussa mestarikurssia Sibelius-Akatemian opiskelijoille. Hän opetti paitsi musiikintekoa, myös suhtautumista uran luomiseen. Pää kylmänä, on hänen mottonsa.

-Aina ei hahmoteta, miten paljon kurinalaista työtä, keskittyneisyyttä ja antaumusta laulajan elämä vaatii. Ei se ole pelkkää menestysten hedelmien noukkimista, hän korostaa.

-Kiireinen maailma voi olla laulajalle petollinen. Ei ole aikaa kehittyä rauhassa, kuten vielä minun nuoruudessani oli. Lupaavat äänet ajavat itsensä loppuun ennen aikojaan tekemällä liikaa, ottamalla liian raskaita rooleja ja matkustelemalla siellä täällä.

Bär oli kuitenkin erittäin tyytyväinen Sibelius-Akatemian kurssin tasoon.

-Kaikki olivat huolellisesti valmistautuneita ja tiesivät, mitä olivat tekemässä. Parilla - kolmella laulajalla olisi edellytyksiä myös kansainväliseen uraan. Oli hauskaa, että mestarikurssi oli yleisölle avoin. Päätöskonsertissa oli kunnon taiteenteon meininkiä.

Bär opettaa säännöllisesti kotikaupunkinsa Dresdenin Carl Maria von Weber -konservatoriossa, jonka kasvatteja hän on itsekin. Hän on tunnettu nimenomaan liedin mestarina, ja opetuksessaan hän asettaa paljon painoa tekstin tulkinnalle.

Paraskaan ääni ei Bärin mielestä riitä hyvän lied-laulajan avuksi, sillä runojen tulkitseminen vaatii myös yleissivistystä - taiteiden ja kirjallisuuden tuntemista. Hän on huomannut, että monella nykylaulajalla olisi täydennettävää niiden suhteen.

 -Kulttuurista kasvatusta on liian vähän, alkaen kodeista ja kouluista. Moni nuori viettää aikansa tietokoneiden ääressä kirjojen sijaan. Voi puhua jopa digitaalisesta dementoitumisesta. Olen huolissani siitä, hän sanoo.

-Sama koskee yleisöä. Liedkonsertti vaatii keskittymistä. Siinä käsitellään suuria asioita kuten rakkautta ja mustasukkaisuutta, suhdetta Jumalaan ja luontoon, syntymää ja kuolemaa. Ihmisten on joskus vaikea jättää älypuhelimensa narikkaan ja vain hiljentyä.

Liedtaiteen tilaa hän pitää silti hyvänä.

-Siitä oltiin huolissaan jo silloin, kun Dietrich Fischer-Dieskau ja Peter Schreier alkoivat olla eläkeiän kynnyksellä. Heti perään tuli kuitenkin minun ja Anne-Sofie von Otterin sukupolvi. Ja meidän jälkeemme ovat tulleet Matthias Goerne, Christian Gerhaher ja monet muut.

Lied ei ole koskaan ollut suurten yleisöjoukkojen taidetta, mutta sillä on aina ollut roolinsa vaihtoehtoisena, intiiminä kommunikaation muotona. Sellaisena se tulee säilymään.

Bär uskoo myös, että lied saavuttaa uudet sukupolvet.

-Mikä olisi lähempänä 17-vuotiaan maailmaa kuin Schumannin Dichterliebe? Väitän, että se on lähempänä kuin teknomusiikki. Vaikkei puhuisikaan rakastetulleen Heinrich Heinen säkein, rakastumisen sulo ja kipu on kuitenkin siinä täydellisenä. Kiehtovaa liedissä on kommunikaation suoruus: olet lavalla yksin, astut ulos itsestäsi ja kutsut muut mukaan.

Luonto merkitsee Olaf Bärille paljon, ja hän vaeltelee usein Moritzburgin ja Lausitzin vuorilla, joita kutsutaan usein Saksin alpeiksi.

-Vaimo huomauttaa usein vaelluksilla, että taasko sinä laulat. En voi mitään sille, että nämä maisemat tuovat mieleeni Schubertin, Schumannin, Brahmsin ja Wolfin liedejä.

Vaikka Olaf Bär korostaakin tekstin tulkinnan tärkeyttä liedissä, hän haluaa silti, että elementit ovat tasapainossa ja että säveltäjää kunnioitetaan. Joskus runotulkinta ymmärretään väärin vapaaksi deklamoinniksi, jossa esittäjät subjektiiviset tunteet ovat etusijalla. Tällaista liediä Bär ei hyväksy. -Tekstin ja musiikin suhde on aina erilainen. Schubert käyttää tekstiä musiikillisiin ideoihin, luo musiikilla tunnelmat. Schumannilla piano-osuus itsenäistyy niin, että joskus teksti ja musiikki tuntuvat kertovat eri asiaa. Wolfilla taas musiikki seuraa uskollisesti tekstiä, eikä hänen laulujaan voi edes viheltää.

Sibeliuksen lauluista Bär tuntee vain saksankieliset laulut. Hänestä musiikista välittyy selvä yhteys suomalaiseen luontoon:

-Joihinkin lauluihin en pääse heti sisään, joidenkin melankolia taas puree heti. Pidän siitä, ettei musiikissa ole liikaa patetiaa.

Mirjam Helin -kilpailuilla oli suuri merkitys Olaf Bärin uran muotoutumisessa.

-Kilpailuun osallistuminen pakotti opiskelemaan suuren määrän ohjelmistoa ja antoi tilaisuuden peilata omaa osaamistani muihin laulajiin. Kansainvälinen kanssakäyminen teki hyvää, sillä tulinhan suljetusta DDR:stä.

-Mirjam Helinin persoona jäi vahvasti mieleen; hänen elegantti olemuksensa ja rakkautensa musiikkiin. Hän piti kilpailijoita ikään kuin lapsinaan. Hän ilmaantui yllättäen konsertteihini eri puolilla maailmaa vielä pitkän ajan jälkeen - esimerkiksi Dresdenin Frauenkirchen restauroinnin hyväksi järjestetyssä konsertissa. Se oli aina lämmin kohtaaminen.

Bärin mielestä on hienoa, että Mirjam Helinin nimen perinne säilyy kilpailussa, joka käydään Helsingissä seuraavan kerran vuonna 2014.

Samana vuonna Mirjam Helin-kilpailun menestyksen kanssa Olaf Bär voitti Lontoossa Walther Grüner -liedkilpailun. Se poiki mm. esiintymisen Wigmore halliin, joka on liedkulttuurin legendaarisia näyttämöjä. Levy-yhtiö EMI:n edustajat olivat paikalla ja tarjosivat Bärille saman tien sopimusta. Lied-laulajan ura oli sillä selvä.

-Joskus tästä lied-leimasta oli myös haittaa, kun halusin tehdä myös oopperaa. Laulajat helposti lokeroidaan ennakkokuvien mukaisesti.

Oopperaunelmistaankaan Bär ei urallaan joutunut luopumaan. Hän oli vuosikausia Dresdenin Semper-oopperan solistina ja lauloi kolmena kesänä jopa Bayreuthissa. Mozartin ja Straussin lyyriset baritoniroolit ovat olleet hänen suosikkejaan.

 -Teknisesti oopperassa ja liedissä ei ole eroja, ja ongelmatkin kuten äänenkäytön paineisuus ovat usein samoja. Lied on pienten keinojen taidetta, ja siinä on oltava kiinnostunut kirjallisuudesta. Oopperassa ei taas pärjää, ellei tunne vetoa näyttelemiseen.

Olaf Bär on sitä mieltä, että nykyinen laulajakoulutus lähtee liikaa oopperan tarpeista, ja lied unohdetaan joskus kokonaan, tai se jää marginaaliseksi.

-Niiden yhdistäminen rikastuttaa molempia: ooppera saa liedkokemuksen kautta syvyyttä ja vivahteikkuutta tekstin tulkintaan, ja oopperan draamallisuutta voi hyvin hyödyntää liedissä.

Bär on asunut Dresdenissä koko ikänsä. Miten elämä on itäisessä Saksassa muuttunut 22 yhdistymisen jälkeisenä vuotena?

-Kyllä meidän sukupolvemme on erilainen kuin Saksojen yhdistymisen jälkeen syntynyt. Yhteiskuntajärjestelmä ei voinut olla vaikuttamatta siihen, miten me sosiaalisen elämän koemme. DDR:n aikana ongelmista huolimatta ihmisten keskuudessa oli yhteisöllinen henki. Nyt kaikkialle tullut kilpailu on tehnyt ihmisistä itsekkäämpiä.

-Kulttuurisesti Dresden kuitenkin kukoistaa. Yhtä varma en ole itäisen Saksan pienemmistä kaupungeista, joista monet menettivät muutoksessa teatterinsa ja orkesterinsa. Ellei lapsilla ole mahdollisuutta kokea teatterin tuoksua ja kuulla elävää orkesteria, tie taiteen pariin myöhemmin on vaikeampaa. Kulttuurin ei saisi olla vain suurten keskusten etuoikeus.

Teksti: Harri Kuusisaari
Kuva: Heikki Tuuli