Latvian blondi haluaa murtaa imagonsa

Latvialaisella Elīna Garančalla on erityissuhde Suomeen. Mirjam Helin -kilpailun naisten sarjan voitto vuonna 1999 oli osaltaan käynnistämässä hänen kansainvälistä uransa, ja hän lauloi seuraavina vuosina myös Savonlinnassa ja Kansallisoopperassa ja teki debyyttilevyn Ondinelle.
 
Viime aikoina hänen esiintymisensä ovat kuitenkin keskittyneet suuremmille areenoille kuten Wienin Valtionoopperaan, New Yorkin Metropolitaniin ja Lontoon Covent Gardeniin. Levy-yhtiö Deutsche Grammophon on lanseerannut hänet ykkösmezzokseen. Hänen samettinen, kiinteä mezzosopraanonsa on loistanut Mozartin musiikissa ja italialaisessa bel cantossa. Nyt ääni on syventynyt ja muhevoitunut niin, että on jännittävää nähdä, minkä tien laulajatar valitsee.
 
 
”Mirjam Helin -kilpailun raadissa vuonna 1999 ollut Birgit Nilsson sanoi minulle, että edessäni voi olla Wagner-sopraanon ura”, Garanča muistelee puoliksi huvittuneena. ”Totta kai tällaisen auktoriteetin arvio pani ajattelemaan sitä, mihin suuntaan ääntäni täytyisi lähteä kehittämään. Muutenkin kilpailu antoi valtavasti kokemusta ja itseluottamusta. Se avarsi musiikillisesti ja henkisesti.”
 
 
Garanča ei kuitenkaan lähtenyt saman tien toteuttamaan Nilssonin ennustusta Wagner-urasta vaan otti vauhtia lyyrisemmistä rooleista, erityisesti Mozartista. Tässä ohjelmistossa hänen äänensä on saanut vuosi vuodelta lisää sointikauneutta ja instrumentaalista kantavuutta.
 
 
Nyt hän kokee olevansa tienhaarassa. ”Ääneni on kehittymässä dramaattisempaan suuntaan, ja seuraavien kymmenen vuoden aikana toivon voivani ottaa ohjelmistoon Verdin suuria mezzorooleja. Aidan Amneris olisi unelmani”, Garanča kertoo.
 
”Samalla olen luopumassa kevyttä koloratuurilaulua sisältävistä rooleista. Rossinin Sevillan parturin Rosinan, jota lauloin pitkään, olen jo jättänyt, ja sama kohtalo on pian Rossinin Tuhkimolla. Kuviolaulu on terveellistä äänelle, ja nuoren laulajan on hyvä ottaa siitä vauhtia, mutta se ei nyt vain ole minun ominta alaani.”
 
 
Elīna Garanča syntyi Riiassa muusikkoperheeseen. Hänen äitinsä on maassa tunnettu laulaja ja kuoronjohtaja Anita Garanča. Kun Elīna oli seitsemäntoista, äiti ehdotti hänelle kulttuuridiplomaatin uraa. Tytär halusi laulajaksi, mutta äiti epäili hänen kykyjään. ”Nyt katsoen äitini halusi vahvistaa minua ja korostaa sitä, ettei laulajan uralla ole kyse gloriasta vaan kovasta jokapäiväisestä työstä”, Elīna arvelee.
 
 
Vuonna 1996 hän aloitti opintonsa Latvian Musiikkiakatemiassa ja valmistumisensa jälkeen sai kiinnityksen Meiningenin teatterista Saksassa. Seuraava kiinnitys oli Frankfurtin oopperassa. Vuonna 2003 alkoivat suuret lavat avautua, sillä tuolloin hän debytoi sekä Wienin Valtionoopperassa että Salzburgissa ja vieraili Anna Netrebkon debyyttilevyllä Deutsche Grammophonelle.
 
 
Ruusuritarin Octavian, Tituksen lempeyden Sesto, Figaron häiden Cherubino, Norman Adalgisa, Tuhkimon nimirooli sekä Sevillan parturin Rosina olivat Garančan läpimurtorooleja. Myöhemmin hän on kuunnostautunut myös hieman raskaammassa fakissa Wertherin Charlottena. Vuonna 2007 hän oli kypsä tarttumaan Carmenin nimirooliin. Hän halusi tehdä sen ensimmäistä kertaa kotikaupunkinsa Riian oopperassa.
 
”Ei Carmen niin suuri askel ollut kuin moni kuvittelee. Minussa on aika paljon latinalaista temperamenttia, ja koen Carmenin itselleni sopivaksi sekä äänellisesti että luonteeltaan. Haluaisin muutenkin rikkoa tuon imagoni kylmänä pohjoisena blondina. Carmen on vaikea vain sikäli, että kaikki luulevat tuntevansa teoksen. Haluan riisua siitä espanjalaiskliseet ja pureutua vapaudenkaipuun yleisinhimilliseen teemaan.”
 
 
Wagnerinkin parissa hän näkee itsensä, mutta ei dramaattisen sopraanon rooleissa vaan mezzotehtävissä. ”En minä sopraano ole vaan mezzo, jolla on vankka ylärekisteri.” Vaikka Rossini saakin jäädä hänen ohjelmistostaan, Mozart pysyy. ”Hänen oopperoistaan löytyy vielä minulle uusia ja haastavia tehtäviä kuten Idomeneon Idamante.”
 
 
”Samettinen” lienee yleisin adjektiivi, jolla Garančan ääntä on kritiikeissä luonnehdittu. Hän ei silti myönnä, että väri olisi tietoisen etsinnän tulos.
 
”Äänenväri on synnynnäinen asia. En työskentele tietoisesti sen parissa, mutta tekniikan parissa kylläkin. Haluaisin saada lisää kantavuutta. Äänen karakteri riippuu aina esitettävästä tunnetilasta: olenko rakastunut, vihainen, mustasukkainen vai hellä.”
 
 
Mitä oopperataloihin tulee, Elīna Garanča on täysin vastakkaista mieltä kuin vaikkapa hänen mezzokollegansa Cecilia Bartoli. ”Mitä suurempi talo on, sitä parempi! Suurella lavalla tunnen itseni vapaaksi ja rennoksi. Metropolitan, Wienin valtionooppera ja Covent Garden – niissä viihdyn!”
 
 
Eikö esimerkiksi Wienin systeemi ole laulajalle raaka: esityksiin marssitetaan ilman harjoituksia, vaikka rooli olisi uusi? ”Totta kai se on raaka, mutta raha ratkaisee. Toisaalta tällaisessa talossa laulaja myös saa rautaisen ammattitaidon. Siinä oppii reagoimaan nopeasti, seuraamaan kokonaisuutta ja olemaan avaramielinen.”
 
 
Deutsche Grammophon markkinoi Garančaa suurin diivaelkein, mutta se ei haittaa laulajaa. ”Tietenkin haluaisin ennemmin lisää aikaa levytyssessioihin kuin valokuvauksissa istumista, mutta ei kai se ole paha, jos yritämme tehdä klassista musiikkia lähestyttäväksi suurelle yleisölle. Markkinoinnissa on moderni henki, josta pidän.”
 
 
 
Harri Kuusisaari
 
 
 
09.07.2009 00:00